Asiantuntijasta oivaltajaksi

Nykyinen puheenparsi puhuu paljon asiantuntijatyöstä. Opimme siirtämään tekoälylle tietotyön osia, ja meille ihmisille jää korkeampaa asiantuntemusta vaativa osuus. Asiantuntijuus ei kuitenkaan ole paras nimitys tälle uudelle työlle. Oivaltajuus olisi parempi. Jos ymmärtäisimme, että arvo syntyy oivaltamisesta, olisimme ehkä valmiimpia myös miettimään tuon työn reunaehtoja uudella tavalla.

Atk (automaattinen tietojenkäsittely) ja generatiivinen tekoäly pystyvät tekemään yhä suuremman niistä tehtävistä, joihin aikamme vielä tänä päivänä käytämme. Atk:n ja AI:n hyödyntämiskykymme kehittyessä meille jää tietty tehtäväkenttä, jota on nimitetty korkean asiantuntijuuden osuudeksi. Nimitys on huono, koska työmme arvo ei itse asiassa synny siitä, että tunnemme asian. Se syntyy kyvystämme oivaltaa, miten soveltaa tuota asiantuntemusta kahdella tapaa.

Kun ihminen tuntee jonkin asian (eli on asiantuntija), hänen on mahdollista oivaltaa, mitä uutta asian tiimoilta voitaisiin luoda. Hän oivaltaa mahdollisuuksia, uusia kehityssuuntia ja asioita, joita voisimme luoda asian tiimoilta. Hän tietää, mitä tiedämme ja ymmärrämme nyt, ja mitä uutta pitäisi ymmärtää, jotta asiantuntemuksemme kehittyy ja noiden mahdollisuuksien luokse olisi mahdollista päästä.

Tämä asian tuntija siis kyllä tuntee asiansa, mutta hänen työnsä arvo ei itse asiassa synny asian tuntemuksesta, vaan siitä, että hän oivaltaa, mihin uuteen asiantuntemusta voisi hyödyntää ja miten tuo uuden luo päästään.

Toinen tapa, jolla asiantuntija tuo arvoa, on siinä, että hän oivaltaa, miten olemassa olevaa asiantuntemusta voidaan soveltaa erilaisiin konteksteihin. Hän tuntee ympäröivää maailmaa ja oivaltaa, millä uusilla tavoilla asiaa voitaisiin soveltaa ihmiskunnan hyväksi. Hän keksii, miten hänen tuntemaansa asiaa voitaisiin hyödyntää jossain uudessa käyttökohteessa, tai miten sitä voitaisiin soveltaa uudella tavalla johonkin jo käytössä olevaan käyttökohteeseen.

Suinkaan vähäisimpänä tässä soveltamistaidossa ei ole kyvykkyys oivaltaa ja toimia erilaisissa inhimillisissä ja sosiaalisissa konteksteissa. Kyetäkseen hyödyntämään asian tuntemustaan ihmiskunnan hyväksi, asian tuntijan tulee oivaltaa ympärillä olevien toimijoiden (ihmisten ja organisaatioiden) välisiä dynamiikkoja, valtasuhteita ja vaikutussuhteita. Hänen tulee ymmärtää, miten ihmisen mieli toimii ja miten organisaatioiden välinen yhteistyö toimii, ja hänen tulee oivaltaa, miten hänen kannattaa siinä pelikentässä toimia, jotta saa edistettyä asiansa hyödyntämistä.

Jälleen asiantuntija kyllä tuntee asiansa, mutta hänen työnsä arvo ei itse asiassa synny asian tuntemuksesta, vaan siitä, että hän oivaltaa, miten edistää asian tuntemuksen hyödyntämistä erilaisissa konteksteissa.

Tämä kirjoitus on muotoiltu hieman filosofisesti sanoja käyttäen, koska olen halunnut korostaa sitä, mitä sanat itse asiassa tarkoittavat. Usein käytämme sanoja jollain vakiintuneella tavalla, emmekä tule ajatelleeksi, että kiinnitämme niihin sellaisia merkityksiä, joita niissä ei alunperin ole. Joskus nämä “vakiintumiset” estävät meitä saamasta uusia oivalluksia, jotka auttaisivat meitä eteenpäin, kohti parempaan toimintaa.

Tässä tapauksessa olen halunnut nostaa esiin, että jos jumitumme puhumaan “asiantuntijuudesta”, se estää meitä oivaltamasta, että asiantuntijan työn arvo ei itse asiassa synny asian tuntemisesta, vaan siitä, että hän pystyy tekemään oivalluksia asiantuntemuksensa pohjalta. Nuo oivallukset ovat se, mikä tuo arvon ihmiskunnalle ja yhteiskunnalle.

Kun oivallamme, että oivaltaminen on arvoa tuottava tekijä asiantuntijan työssä, olemme toivottavasti valmiimpia myös miettimään, miten johdamme ja organisoimme asiantuntijan työtä. Ovatko johtamiskäytänteemme sellaisia, että ne tukevat oivallusten tekemistä? Vai mahdollistavatko ne itse asiassa vain asian tuntemuksen, mutta eivät kovinkaan hyvin tue oivallustyötä?